"Huh! Etsit yösijaa?" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos täynnä pientä rahaa. "Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa", hän kehaisi. "Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun kiinni." Martin nauroi ymmärtävästi.
"Sillähän sinä saat monta hutikkaa", hän huomautti. Joe pisti rahat takaisin taskuunsa.
"Se ei ole minulle mieleen", hän virkahti. "Ei se enää minulle maista, vaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut juovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin sattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin kuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä juon kuin ihminen — tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä kaikki."
Martin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten hotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja. Mariposa lähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.
"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti", hän sanoi kirjanpitäjälle. "Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella — ei, alahangan. Muistakaa — alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen muistiin."
Päästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton lapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön kuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi hänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä, mutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei merkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa matkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui säännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus ei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi hänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi kaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja aika merkitsi tuskaa.
XXII LUKU
"Kuulepas, Joe", kuului Martinin tervehdys vanhalle työtoverille seuraavana aamuna, "muuan ranskalainen asuu kahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut itsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä, hyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä tahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita ja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa kaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen — kaksitoistatuhatta — niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt. Minulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin."
"Katso nyt, Mart", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. "Minä tulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut tänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden vuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme — sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!"
Hän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen olkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.