"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.

"Ei, rehellisesti sanoen — —" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön kanssa."

"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.

Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta. Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"

"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen Avenuen ja Torikadun kulmassa."

Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."

VII LUKU

Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi, keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan hellittää.

Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus. Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään kaikki, mikä tapahtuu, on oikein, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi", "Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät, monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi, mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti "Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan, käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.

Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi. Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.