Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän virkahti:
"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."
Mies hymyili hänelle ystävällisesti.
"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"
Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.
"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.
"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän… Minä… tuota, katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy yliopistossa."
"Sitten pitää mennä toisen kerran."
"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?" hän kysyi äkkiä.
"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa minä hyvin mielelläni palvelen teitä."