"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin huomaatte, että esitys voittaa."

Kun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä — Martin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei — ja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä olivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä hän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä. Mutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin kokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain taivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen monimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin hiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran elämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän saattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut tuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu silta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan olleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen luoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen luokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä saaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän tunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti päätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti häneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään aavistusta.

VIII LUKU

Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät, mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.

Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä, mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan, jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan, kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita ilman hän ei voisi elää.

Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa, ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria, välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri, rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy, jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen mieltänsä — viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, — ja kaikki ne tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen, joka nyt riemastutti hänen olemustaan.

Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö. Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa, puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena, ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.

Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa, tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä. Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta. Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä. Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä. Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.

Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle — ei enää tavan vuoksi, kuten vieraalle — ja tutkisteli häntä musiikilla, mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut. Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin, kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.

Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt, vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa, että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa, ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.