"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin uhitellen.
"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta — —"
"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö ole oikeassa?"
Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.
"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen hän on aina ollut."
"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat — aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä oppia pitämään hauskaa — hm, ihana kuva! Totisesti hänen kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."
Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä Charles Butlerin koko elämän.
"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."
Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin, joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä, kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.
"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille, että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä yläpuolelle."