Silloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden koko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen loukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki vaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli menettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä osoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat kuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät vihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He painuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen alkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki hornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja unohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.
"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja", mutisi Martin muistoissaan seuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen esiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä katselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt jalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa katsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen tajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän näki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli Juustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja hyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas nyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.
He olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat toisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se kauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita kuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat varovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään voittanut. "Tuossa on taistelun merkki", kuuli Martin jonkun sanovan. Sitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet torjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa halkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli hämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän oli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän muuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin kaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli tarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi puolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.
"Ylös kätesi", hän karjaisi. "Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua isket!"
Molemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen. Silmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää kostonilo. Hän oli suunniltaan.
"Tiehenne, lurjukset!" hän huusi käheästi. "Ymmärrättekö, vai!"
He vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka, jokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.
"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se nyrkkirauta."
Juustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä luvattoman aseen.
"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen tuolla pensaan luona", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen. "Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas samaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu. Ymmärrätkö?"