Sitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja toisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes tuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään kauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama, joka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut kasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta Martin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.
Mutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman melkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi putosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät merkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen päälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin keskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten takaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin raivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin pitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä vapisevalla äänellä lausutut sanatkin: "Tämä ei ole enää tappelua, pojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu."
Mutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä raskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei näyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta — vapisevalta, muodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi hänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin ja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat yksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön esine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille. Seuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden terveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla kähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:
"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!"
Hän toisteli sitä lakkaamatta — kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko toinen lisää — kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen, taputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin valahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet helmoihinsa.
Pieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää käsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei mitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket uudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen kadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten, aivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja hien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:
"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista vuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!"
Hänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta vasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden vankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä, ihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa. Silloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta ajassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat, joita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän oli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa ja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja suojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi vilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan elänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita hän oli kahlannut.
Hän nousi ja siirtyi peilin eteen.
"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden", hän sanoi juhlallisesti. "Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko elämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä korkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi."