Martin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia kuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen lukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.
"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne", lisäsi Joe.
Se ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin tarvitsematta maksaa siitä veroa.
"Mutta työ kuin helvettiä", päätti Joe.
Martin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. "Nämä ovat tulleet kovasta työstä."
"Olkoon se sitten päätetty." Joe piti hetkisen kättänsä otsalla. "Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla taisi tulla vähän liikaa — joka sorttia — kaikenlaista. Missäs me olimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut kuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te olette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä aluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte kolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan rehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte neljäkymmentä."
"Olkoon menneeksi", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen pudisti. "Saako käsirahoja — matkalippuun ja tavaroihin?"
"Kaikki on mennyt", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli ja hieroi uudelleen päätänsä. "Minulla ei ole kuin paluulippu."
"Ja minä olen poikki… kun maksan ylöspitoni."
"Unohtakaa se", neuvoi Joe.