Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:
— On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.
Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.
He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa, hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.
Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös, alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain, kaikkinäkevin katsein.
— Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä, väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi, silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen mahtaviksi ääniksi.
— Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta tomahawkiaan iskuvalmiina.
— Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin, että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa korvissani kuolinhetkenäni.
— Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. — Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.
Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin hänelle mikään salaisuus.