Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä. Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta murskatakseen päänsä.
Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus. Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.
Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan, joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu. Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä, lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa noitatalossa.
Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.
TUO LUTKA…
Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia — niitä ei voi koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia, epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden arvosta ja painosta.
— Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän jäljennöksen edessä.
Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin. Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta, voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.
— Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.