Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen laskeutuessa.
Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle, jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.
— Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen lämpimänä.
Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.
— Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.
— Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.
— Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja ohjatessaan.
— No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.
Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme raunioilta vie — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…