Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään. Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia. Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista. Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.
Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista. Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa. Useiden tuntien päivittäisellä työllä — hän hakkasi halkoja höyrylaivayhtiölle — ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa, missä hän asui.
Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon. Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon, nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.
Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan, ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.
— Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.
— Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te olitte syntynytkään, vastasi hän. — Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi. Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi ja kaivaisi ne ylös.
Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin, hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen keripukkinsa pahenisi.
Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin valveilla useita tunteja.
Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta, talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.
Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän — ajatuksille ja aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun mahdottomina mielikuvina — ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi taistella heitä vastaan.