Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea löytää.
Lopuksi hänen täytyi löytää aarre — niin kuului tiedottoman miehen varjovaltakunnan horjumaton vakaumus — tahi myöskin laskeutua kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta nieli auringon, niin että se sammui… auringon, joka aina aamulla syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.
Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta. Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi tekevään syvään pimeyteen.
Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä, joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin, tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan astumaisillaan Tarwaterin tuleen.
Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti — se vei useita minuutteja — kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.
Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja ymmärsi, että hän kauan — kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt — oli maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan, oli siis sataviisi astetta kylmää.
Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi löytyä ihmisiä — valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt, mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.
Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden…
Monta päivää tämän jälkeen — kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan tietää — tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee säilyttääkseen tajuntansa — eräälle lumenpeittämälle jokilaakson pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen kyljelleen.
* * * * *