Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle, että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta, lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat sieramia.
Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.
He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä, miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.
— Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa, sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.
— Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille; sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.
He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.
— Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.
Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja valmiina nyljettäväksi.
Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort Yukonin satamaan saakka.
Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.