Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen. Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä, tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta, puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet punaisen tabun — kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi. Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.
Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten päämaaliin — selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla, joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.
Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen, mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala. Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä. Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista punaista.
Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas. Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita, heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä tavatonta syvennystä.
Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille, että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?
Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia, vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.
Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi, suhinaksi ja muminaksi — mutta ääni oli niin aivan uutta, niin ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden maahan.
Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista, oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi, etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen kiilloittamana ja karkaisemana. — Mutta oliko väri kuumuuden aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi, jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.
Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän, huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet. Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka.
Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn henkilökohtaista tabua.