John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja hermostuneesti huuliaan liikutellen.
"Ettehän ole vielä sanonut minulle mitä tiedätte."
"Oh, Joe Garlandistako?"
"Niin, Joe Garlandista. Kuka hän on?"
"Hän on teidän veljenne, sir, jos sanon mitä ei pitäisi."
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä."
"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt, kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä", kuului toistamiseen.
"Niin, sir. Kiitoksia, hra Ford. Taitaapa tulla sade. Hyvää yötä, sir."
Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä; lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät, naisilla yllään valkea holokus; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät lanain valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja päästävän irti sille kierretyn käsivarren.