Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä algaroba-puun alta rakkautta helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja pyörivät lanaissa; ja taas nauroi nainen algaroba-puitten alla.
Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata holokusta vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka lauloi toisten mukana hau-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään. Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut, voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas — ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.
Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat, alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa, väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan lanaihin hän jatkoi kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.
Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa, ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä, hän ei myöskään välitä siitä.
Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä japanilaisen palvelijan.
"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe
Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."
Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.
"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.
"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella äänensävyllä lausuttu.
"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."