Hän yritti poistua.
"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."
"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."
Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.
Percival Ford löi käsiään yhteen.
"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".
Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.
Koonan sheriffi.
"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne. Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."
Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen päin viettävässä lanaissa, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä, mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä — pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.