"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.
"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma. Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä toisilleen?"
Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn. Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä, samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.
"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan — puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"
Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.
"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"
Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput, jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.
"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."
Minä hymyilin epäilevästi.
Cudworth astui lanain puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan, Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?… Kuinka kauan?… Vain viikonko?… Haloo, Abeko siellä?… Jaha, jaha… Vai yritätte istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle… Hiiteen teidän tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."