"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven. "Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea, ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin olevan aika tiukalla."
"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"
"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan maallepäin… Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri, vuorituuli."
Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa, häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. Lanaissa oli kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena — kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.
"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin, sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies, paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen kuitenkin eikä kuollut."
"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"
Cudworth pudisti päätään.
"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi tänne kuolemaansa asti."
Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti ja odotin.
"Hän oli jo rakastunut… vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on opistossa."