"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.
Hän pudisti päätään.
"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."
"Te puhutte arvoituksia", sanoin.
"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".
Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä kertomukseensa.
"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki kamainat tuntevat jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa, eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.
"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne, veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan, syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä — oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta. Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään. Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli aina yksinkertaista.
"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä. Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen. Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky. Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä terveys!
"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen — olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään, joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä — kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan. Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria. Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon miehen varomaan!