Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista", selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.
Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä. Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi, niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan, eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä, oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa, sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas. Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä, pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.
Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori. Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä, punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla tai tupakkahuoneessa.
Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies. Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.
Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti "Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt. Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin, mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä luoksepääsemätön heille.
Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen. Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla, miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä huvittaneet häntä.
Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä. Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi, ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.
"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he mene naimisiin?"
Mamma Achun kohotti olkapäitään ja odotti.
"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."