Kuuluttaja astui Joen luo. Tämä nousi seisomaan. Hänen kylpyviittansa valahti alas ja hän astui keskelle lavaa ilman muuta vaatetusta kuin matalat kangaskengät ja kapea valkoinen lanneverho. Genevieve loi katseensa alas. Hän istui yksinään, kenenkään näkemättä, mutta hänen kasvonsa hehkuivat häpeästä, kun hän näki sulhasensa alastoman kauneuden. Ja sittenkin hän katsoi uudelleen, rikollisesti, sen riemun tähden, jota hän tunsi katsoessaan mitä hän piti syntisenä katsoa. Sen väristyksen, jota hän tunsi ruumiissaan ja hänen olemuksensa pyrkimyksen lähestyä Joea, täytyi olla syntistä. Mutta se oli suloista syntiä eikä hän kieltänyt sitä silmiltään. Turhaan yleinen mielipide painosti häntä. Hänessä asuva pakana, perinnäissynti, koko hänen luontonsa yllytti häntä. Kaikkien esiäitien kuiskaukset tunkeutuivat hänen ytimiinsä asti ja syntymättömien lasten huudot soivat hänen korvissaan. Mutta tästä hän ei tiennyt mitään. Hän tiesi vain, että se oli syntiä ja hän kohotti ylpeänä päänsä, päättäen häikäilemättä, suuren kapinallisen kuohahduksen vallassa, tehdä syntiä äärimmäisyyteen saakka.
Hän ei ollut koskaan ajatellut vaatteitten kätkemää ruumiin muotoa. Muilla ruumiin osilla kuin käsillä ja kasvoilla ei ollut mitään merkitystä hänen sielunelämälleen. Hän oli pukusivistyksen lapsi ja hän arvosteli ruumiin muotoja puvun mukaan. Miessuku oli hänen tajunnassaan puettujen kaksijalkaisten suku, joilla oli kädet, kasvot ja tukan peittämä pää. Kun hän ajatteli Joea, niin se Joe, jonka hän näki sielussaan, oli puettu Joe, jolla oli tyttömäiset posket, siniset silmät ja kihara tukka, mutta hänellä oli vaatteet yllään. Ja tuossa hän nyt seisoi miltei alastonna, jumalaisena, häikäisevässä valossa. Hän ei ollut koskaan käsittänyt Jumalan muotoa muuten kuin udun ympäröimäksi alastomuudeksi, ja tämä mielleyhtymä oli hämmästyttävä. Hänen syntinsä tuntui hänestä ikäänkuin pyhyyden häpäisemiseltä ja jumalanpilkalta.
Hänen väreissä harjaantunut kauneusaistinsa meni yli oman kehityksensä rajojen, paljastaen hänelle tässä sekä kauneutta että ihmettä. Hän oli aina pitänyt Joen ulkomuodosta, mutta hän oli huomannut vain vaatteitten ulkonäön ja hän oli uskonut tuon miellyttävyyden johtuvan hänen siististä ja aistikkaasta pukeutumistavastaan. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että tuollaista piilisi puvun alla, se häikäisi hänen silmiään. Joen iho oli valkea kuin naisen, mutta se oli vielä paljon hienompi, eikä mikään surkastunut karvapeite häirinnyt sen hohtavaa valkoisuutta. Sen hän huomasi, mutta kaikki muu, piirteiden täydellinen kauneus, voima ja kehittynyt lihasto miellytti häntä hänen tietämättään miksi. Siinä oli jotakin puhdasta ja viehättävää. Hänen kasvonsa olivat kuin kohokuva-jalokivi ja suun avautuessa hymyyn ne saivat poikamaisen ilmeen.
Hän hymyili astuessaan yleisön eteen ja kuuluttajan laskiessa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoessa: "Joe Fleming, West Oaklandin ylpeys."
Syntyi eläköönhuutojen ja kättentaputusten myrsky, ja Genevieve kuuli ihastuksen huudahduksia "Terve Joe!" Miesten voimakkaat äänet kaiuttivat sitä lakkaamatta.
Joe palasi nurkkaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt Genevievestä niin vähän taistelijalta kuin nyt. Hänen silmänsä olivat liian lempeät, niissä ei ollut enempää kuin kasvoissakaan hituistakaan eläimellistä, kun taas ruumis näytti liian heikolta, puhumattakaan hienosta, kirkkaasta ihosta ja kasvojen poikamaisesta, hyvänsävyisestä ja älykkäästä ilmeestä. Genevievellä ei ollut asiantuntijan silmää huomaamaan rinnan laajuutta, isoja sieraimia, laajenevia keuhkoja ja hienon ihon verhoamia lihaksia — voimakätköjä, joissa piili täydellinen hävityskoneisto. Hänestä Joe oli dresdeniläisen posliiniesineen kaltainen, jonka ensimäinen kova kosketus rikkoisi ja jota sentähden piti käsitellä hellävaroin.
John Ponta, jonka yltä kaksi hänen apuriaan oli vetäen ja kiskoen riisunut valkoisen ihokkaan, astui keskelle lavaa. Kun Genevieve katsoi häneen, valtasi hänet kauhistus. Siinä oli ammattinyrkkeilijä — eläin, jonka otsa oli vain yksi ainoa viiva, ja jolla oli kiiluvat silmät tummien, tuuheitten kulmakarvojen alla, litteä nenä, paksut huulet ja äreännäköinen suu. Hänellä oli jykevä alaleuka, paksu niska, ja hänen lyhyt, suora tukkansa muistutti hänen mielestään sian selkäharjaksia. Siinä oli karkeutta ja eläimellisyyttä — villi, alkuperäinen, julma olento. Hän oli mustaihoinen ja hänen ruumiinsa oli karvan peittämä, joka rinnalla ja hartioilla oli tiheää ja takkuista kuin koiralla. Hänellä oli laaja rinta, vahvat sääret ja suuret, mutta muodottomat lihakset. Hänen lihaksensa olivat kuin paksuissa solmuissa ja hän oli läpeensä kyhmyinen ja pakurainen mies, jonka ylenmääräinen voima oli syntynyt kauneuden kustannuksella.
"John Ponta, West Bayn urheiluklubin edustaja", sanoi kuuluttaja.
Paljon heikommat eläköönhuudot tervehtivät häntä.
Salintäyttävä yleisö suosi ilmeisesti Joea.