Kuolon hiljaisuus vallitsi katsomossa. Ponta oli puolittain kääntynyt yleisöön ottaakseen vastaan hänelle kuuluvat käsientaputukset, mutta sai osakseen vain tämän kylmyyden, haudanhiljaisuuden. Hän raivostui. Se oli vääryyttä. Ainoastaan hänen vastustajansa sai suosionosoituksia — antoipa hän sitten iskun tai vain vältti sellaisen; hän Ponta, joka oli johtanut ottelua alusta saakka, ei ollut saanut osakseen yhtään kehoituksen sanaa.
Hänen silmänsä liekehtivät, kun hän kääntyi pois ja syöksyi lattialla pitkänään makaavan vihollisensa luo. Hän kumartui hänen viereensä oikea käsi taaksepäin vedettynä ja valmiina antamaan musertavan iskunsa heti, kun Joe yrittäisi nousta. Tuomari, joka yhä edelleen seisoi kumartuneena Joen ylitse ja laski oikealla kädellään, sysäsi Pontan syrjään vasemmallaan. Tämä edelleen eteenpäin kumartuneena kiersi ympärinsä, ja tuomari seurasi mukana, aina vain torjuen hänet takaisin ja pysyttäytyen hänen ja hänen kaatuneen vastustajansa välillä.
"Neljä — viisi — kuusi", laski erotuomari ja Joe kierähti kasvoilleen ja teki heikon yrityksen päästäkseen polvilleen. Se onnistuikin, ja sen jälkeen hän, seisoen toisen polvensa varassa nojasi käsillään molemmin puolin lattiaan ja koukisti toista jalkaansa ylös noustakseen. "Älä nouse ennen aikojasi! Älä nouse ennen aikojasi!" kuului tusina ääniä yleisön joukosta.
"Jumalan tähden, ei ennen yhdeksää!" huusi eräs Joen apumiehistä varoittaen lavan reunalta. Genevieve silmäsi nopeasti häneen ja huomasi, että tuon nuoren miehen kasvot olivat vääntyneet ja kalpeat ja että hänen huulensa vaistomaisesti liikkuivat seuraten tuomarin luvunlaskua.
"Seitsemän — kahdeksan — yhdeksän —" kuuluivat sekunnit. Yhdeksäs sekunti oli jo laskettu ja kulunut, kun erotuomari viimeisen kerran sysäsi Pontan syrjään, ja Joe oli jälleen jaloillaan, heikkona, väsyneenä ja voimatonna, mutta levollisena ja hyvin kylmäverisenä. Ponta syöksyi hänen kimppuunsa tavattomalla raivolla suunnaten hänen leukaansa iskun alhaaltapäin ja samalla toisenkin, suoran iskun. Mutta Joe vältti molemmat, samoin kumartumalla kolmannenkin, ja neljännen hyppäämällä syrjään, ajautuen sitten takaperin nurkkaan hirmumyrskyn tapaisen iskutulvan ahdistamana. Hän oli hyvin heikko. Paikallaan seisoessaan hän horjui ja huojui edes takaisin. Hänen selkänsä nojasi köysiaitaan, enempi peräytyminen oli mahdotonta. Ponta pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin varmistuakseen asiastaan, sitten hän teki valeliikkeen vasemmalla kädellään ja iski oikealla voimainsa takaa. Mutta Joe kumartui samassa alas ja tarttui syliksi, ja oli siten hetkiseksi pelastettu.
Ponta ponnisti äärimmilleen päästäkseen irti. Hän halusi lopettaa vastustajansa, joka oli jo menehtymäisillään. Mutta Joe piti henkensä edestä kiinni, ja heti kun toinen riuhtaisi itsensä irti jostakin otteesta, tarttui hän uudelleen kiinni jollakin toisella tavalla! "Irti", komensi tuomari. Joe piti entistä lujemmin kiinni. "Irroittakaa hänet! Mitä h—iä te ajattelette, kun ette irroita häntä?" läähätti Ponta tuomarille. Tämä huusi jälleen: "IrtiI" Joe ei ollut kuulevinaankaan, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänellä oli siihen oikeus. Joka sekunnilla, niinkauvan kuin "painiskelua" kesti, palasivat hänen voimansa yhä enemmän, hänen aivonsa selvisivät ja usva hänen silmistään katosi. Erä oli vasta alussaan ja keinolla millä hyvänsä olisi hänen koetettava kestää se loppuun saakka eli lähes kolme minuuttia.
Kisatuomari tarttui kumpaistakin olkapäistä kiinni molemmilla käsillään, eroitti heidät väkisin toisistaan ja astui heidän väliinsä työntäen heitä taaksepäin, eroittaakseen heidät täydelleen toisistaan. Samassa silmänräpäyksessä kun Ponta oli vapaa, juoksi hän Joen kimppuun, aivan kuin villi peto, joka heittäytyy saaliinsa niskaan. Mutta Joe asettui puolustusasentoon, vältti iskut ja tarttui syliksi. Jälleen työskenteli Ponta täysin voimin päästäkseen irti, mutta Joe piti häntä kiinni voimiensa takaa, ja tuomarin täytyi erottaa heidät. Vielä kerran Joe pelastui käymällä syliksi.
Genevieve huomasi, että sylissä Joe oli turvassa iskuilta — miksi sitten ei palkintotuomari antanut hänen olla siinä? Se oli julmaa. Sellaisena hetkenä hän suorastaan vihasi tuota iloista Eddy Jones'ia, ja vihoissaan hän nousi jo puolittain seisomaan, pusertaen vihoissaan kätensä niin lujasti nyrkkiin, että kynnet tunkeutuivat lihaan. Erän loppuosa oli yhtämittaisia syliä ja niiden aukomisia. Ponta ei kyennyt antamaan vastustajalleen viimeistä musertavaa iskua. Voimattomana hän riehui kuin mielipuoli avuttoman, melkeinpä voitetun vihollisensa kimpussa. Yksi ainoa isku vain, yksi ainoa isku, ja sitä hän ei kyennyt antamaan! Joen kylmäverisyys ja tottumus pelasti hänet. Puoleksi pökerryksissä ja kauttaaltaan vavisten hän tarttui aina kiinni vastustajaansa ja piti hänestä kiinni, samalla kun hänen uupuneet voimansa palasivat takaisin. Raivoissaan ja kykenemätönnä antamaan vastustajalleen ratkaisevaa iskua, näytti kerran siltä kuin Ponta olisi aikonut nostaa vastustajansa ilmaan ja paiskata hänet maahan.
"Miksi ei sinä syö häntä?" ivasi Silverstein kimeällä äänellään.
Kun hiljaisuus vallitsi salissa, kuuluivat hänen sanansa kaikkialla, ja läsnäolijat, joiden pahin levottomuus suosikkinsa puolesta oli jo jonkun verran haihtunut, purskahtivat nauruun, joka kuului melkein hysteeriseltä. Tuntuipa tuo huomautus Genevievestäkin vastustamattoman naurettavalta, ja katselijain hilpeys tarttui häneenkin; ja kuitenkin tunsi hän olevansa väsynyt ja pahoinvoipa, näkemänsä johdosta kauhun järkyttämä.