"Tällä kertaa kyllä kypsytit häntä", vastasi tämä. "Nyt ei sinun voittoasi voi pidättää muu kuin joku onnenisku. Ole varuillasi!"
Joe istui etunojassa, jalat valmiina lähtöön kuin lähtömerkkiä odottavalla kilpajuoksijalla. Hän odotti kellonsoittoa. Kun se kuului, syöksähti hän eteenpäin lavan poikki, hyökäten Pontan kimppuun juuri kun tämä apumiestensä ympäröimänä nousi jakkaraltaan. Ja apumiestensä keskessä Ponta tupertui maahan, saatuaan iskun Joen oikeasta kädestä. Kun hän nousi vesiastioiden, jakkaroiden ja apumiesten keskestä, iski Joe hänet uudelleen maahan. Ja vielä kolmannen kerran hän tupertui, ennenkuin pääsi pois omasta nurkastaan.
Joe oli lopulta muuttunut hirmumyrskyksi. Genevieve muisti hänen sanansa: "Pidä silmällä vaan, niin huomaat, milloin alan häntä ahdistaa." Koko yleisökin ymmärsi sen. Se oli noussut seisomaan, ja jokainen kirkui täyttä kurkkua. Se oli väkijoukon verihuuto ja se kuului Genevievestä susien ulvonnalta. Ja luottaen ystävänsä voittoon tunsi hän nyt sydämessään sääliä Pontaa kohtaan.
Turhaan Ponta ponnisteli suojellakseen itseään, asettuakseen puolustusasentoihin, kumartuakseen äkkiä tai turvautuakseen hetkeksi syliin. Sellaista hetkeä ei hänelle suotu. Hänen osansa oli tulla isketyksi maahan kerta toisensa jälkeen. Hän tupertui matolle milloin selälleen, milloin kyljelleen, sai iskuja syleissä ja niistä erottaessa — navakoita, tärisyttäviä iskuja, jotka hämmensivät hänen aivonsa ja veivät voiman hänen lihaksistaan. Hän lenteli nurkkiin ja niistä ulos, köysiä vasten, ponnahtaen niistä takaisin ja toisella iskulla taas köysiä vasten. Hän viuhtoi käsillään, sinkauttaen yhtenään hurjia iskuja ilmaan. Hänessä ei ollut jäljellä mitään inhimillistä. Hän oli peto, joka karjui ja raivosi ja jota tuho uhkasi. Hän sai iskun, joka paiskasi hänet polvilleen, mutta hän ei suostunut lopettamaan, vaan nousi hoippuen jaloilleen, saadakseen jäntevästä kädestä iskun rintaansa vasten, iskun, joka taas lennätti hänet vasten köysiä.
Tuskallisesti läähättäen, hoippuen ja puhisten, kiiluvin silmin ja katkonaisesti hengittäen, sankarillisena, hirvittävänä taistellen viimeiseen saakka, koettaen käydä käsiksi vastustajaansa, hän riehui, peräytyen ympäri lavaa. Samassa Joen jalka luiskahti kostealla matolla. Pontan vaisu katse huomasi sen ja hän ymmärsi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän keräsi kaiken jälellä olevan voimansa salamannopeaan iskuun. Ja samassa kuin Joe horjahti, täräytti toinen häntä suoraan leuan kärkeen. Joe tupertui takaperin. Genevieve näki, kuinka hänen lihaksensa herpautuivat hänen vielä ollessaan ylhäällä, ja sitten hän kuuli hänen päänsä jymähtävän mattoa vasten.
Kirkuvan yleisön melu taukosi heti. Kisatuomari kumartui hervottoman ruumiin yli, laskien sekunteja. Ponta horjahteli ja vaipui polvilleen. Hän ponnistautui jaloilleen heilauttaen ruumistaan eteen- ja taaksepäin, ikäänkuin hän olisi koettanut pyyhkäistä pois koko yleisön vihallaan. Hänen säärensä vapisivat ja notkahtelivat hänen allaan; hän oli tukehtua huohotukseensa, mutta hän koetti väkisin hengittää. Hän hoiperteli takaperin ja olisi kaatunut, ellei hän olisi umpimähkään tarttunut köysiin. Hän piti niistä kiinni, heittäytyen kokonaan rennoksi, pää rintaa vasten, kunnes kisatuomari laski ratkaisevan kymmenennen sekunnin, antaen hänelle merkin, että hän oli voittanut.
Hänelle ei ollenkaan taputettu käsiä, kun hän käärmeen tavoin kiemurteli köysien lomitse apumiestensä käsiin, jotka auttoivat hänet lattialle ja taluttivat häntä käytävää myöten väkijoukon halki. Joe jäi lepäämään siihen, mihin oli kaatunut. Hänen apumiehensä kantoivat hänet nurkkaansa ja asettivat hänet jakkaralle. Miehiä alkoi kiivetä lavalle uteliaina katselemaan, mutta poliisit, jotka jo olivat paikalla, työnsivät heidät armotta syrjään.
Genevieve katseli yhä tähystysreijästään. Hän ei ollut kovinkaan levoton. Hänen ystävänsä oli voitettu. Tämä pettymys hänessä kyllä herätti myötätuntoista osanottoa, mutta siinä olikin kaikki. Olipa hän tavallaan iloinenkin. Kilpailu oli pettänyt Joen ja tämä oli nyt sitä varmemmin Genevieven oma. Joe oli puhunut hänelle siitä, millaista oli joutua häviölle. Kesti usein jonkun aikaa, ennenkuin tointui seurauksista. Vasta sitten kun Genevieve kuuli apumiesten etsivän lääkäriä, alkoi häntä todella huolestuttaa.
Rentona viruvana ruumis vietiin köysien lomitse korokkeelle, se katosi Genevieven tähystysreiän näköpiiristä. Sitten hänen pukuhuoneensa ovi tempaistiin auki ja joukko miehiä tuli sisään. He kantoivat Joea. Hänet laskettiin pölyiselle lattialle ja hänen päänsä tuli nojaamaan erään apumiehen polvea vasten. Ei kukaan hämmästynyt Genevieven läsnäoloa. Tämä astui Joen luo, laskeutui polvilleen hänen viereensä. Joen silmät olivat suljetut, huulet hiukan raollaan. Hänen kostea tukkansa oli valunut suorina kimppuina hänen kasvoilleen. Genevieve kohotti hänen kättään. Se oli raskas ja sen elottomuus kauhistutti häntä. Hän vilkaisi äkkiä apumiesten ja muiden ympärillään seisovien miesten kasvoihin. He näyttivät säikähtyneiltä, paitsi yksi, joka hiljaisella äänellä kiroili kauheasti. Hän katsahti ylös ja näki Silversteinin seisovan vieressään. Tämäkin näytti säikähtyneeltä. Hän laski kätensä lempeästi Genevieven olkapäälle, puristaen sitä sormillaan myötätuntoisesti.
Tämä myötätunto peloitti häntä. Hänen päätään alkoi pyörryttää. Syntyi liikettä, sillä joku tuli huoneeseen, astui esiin ja lausui äreästi: "Pois täältä! Pois täältä! Teidän on lähdettävä huoneesta!"