"Omin silmin sen näimme", vakuutti Bim.
Ja Bawn: "Aivan niin, omin silmin. Ja tätä jatkui, kunnes karhu nousi äkisti pystyyn ja karjui kovin tuskissaan ja löi etukäpäliään mielettömästi yhteen. Ja Keesh jatkoi juoksuaan jään poikki pelastaakseen itsensä. Mutta karhu ei pannut häneen huomiota, vaan sillä oli kyllin huolta pyöreistä palloista, joita se oli niellyt."
"Niin juuri, niellyt sisäänsä", keskeytti Bim. "Sillä se raapi itseään ja loikki ympäriinsä jäällä, kuten leikkivä penikka, jota paitsi se murisi ja kiljui niin, että näkyi, ettei se ollut leikkiä, vaan tuskaa. En koskaan ole nähnyt sellaista näkyä."
"Ei, koskaan ei ole nähty sellaista näkyä", toisti Bawn. "Ja vieläkin sanon, se oli kovin suuri karhu."
"Noituutta", vihjasi Ugh-Gluk.
"En tiedä", vastasi Bawn. "Kerron vain mitä silmilläni näin. Ja hetken kuluttua karhu heikontui ja uupui, sillä se oli hyvin painava ja se oli loikkinut ympäriinsä kovin rajusti, ja lopulta se läksi kulkemaan pitkin jäätikön laitaa ravistaen päätään jäykästi puolelle ja toiselle ja istahti vähän väliä, karjui ja kiljahteli. Ja Keesh seurasi karhun jälkiä, ja me seurasimme Keeshin jälkiä koko sen päivän ja kolme päivää lisäksi. Karhu kävi heikoksi, mutta ei lakannut karjumasta tuskissaan."
"Tämä on satua", huudahti Ugh-Gluk. "Varmasti satua."
"Voipa hyvinkin olla."
Ja taas Bim puhui: "Karhu harhaili milloin sinne milloin tänne; edestakaisin, risteili jälkiänsä kulkien ympyrässä ja tuli vihdoin samaan paikkaan, missä Keesh oli sen ensin tavannut. Tällöin karhu oli jo hyvin sairas eikä voinut enää ryömiä kauemmas. Silloin Keesh meni lopettamaan sen ja keihästi karhun hengettömäksi."
"Entä sitten?" tiedusti Klosh-Kwan.