Veikkoliini vaaleni kovin. — Se on hän, se on hän, kuiskasi hän puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh, kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen vastaan. Minkä näköinen hän on?
— Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua — kuvat sekoittuvat — hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen lastansa käsivarrella.
— Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.
Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä, tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.
— Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse. Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat kiireesti pohjantähden seutuja kohden.
— Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät. Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän rannan edessä.
— Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.
Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
— Onko hän kuollut?
— Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan, luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.