Veikkoliini kuiskasi: — ja poika, kuinka on pojan laita?
— No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.
— Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini suurimman jännityksen vallassa.
— Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.
— Pitäjälle, niin… Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli kovin liikutettu. — Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te ette voi minulle sanoa?
— En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka minä teitä varoitin.
Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja, vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt tahtoi hän ajaa asiansa perille.
Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut, ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.
Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta. Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin, olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo vanhus oli ne kertonut.
Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla, jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät. Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet…