Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt, sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat ajattelivatkaan.
Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja niin lähdettiin.
Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta. Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään. Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle, antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.
Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.
Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään. He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään, mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon, silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla, joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri oikein kuohui.
Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta. Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja harvapuheinen.
Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.
Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka, oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.
Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen, keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava, ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja sävelaallot toi laulun järven yli.
Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet lautan koko väestön ylevään mielentilaan.