Raamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen vieressä, kolme paria rivissä.
Nyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia lyöntejä.
Toisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja paneutui taas alas.
Se oli Mikkel, vanhin pojista.
Hetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli kauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja pysyi siinä asennossa.
Salavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi sängystä ja istui sen reunalle.
Hän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin kahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja vuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.
Sitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti sukkasillaan portaita kohden.
Silloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä — se oli Hans — ja sanoi kuiskaten:
"Mihin sinä menet?"