Mikkel seisahtui äkkiä eikä vastannut heti.
"Pistäyn vaan alhaalla", sai hän vihdoin sanotuksi.
Hän ei katsonut veljeensä, mutta hiipi edelleen portaita alas.
Veli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui uudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli ikkunan luo hiipien ja katseli ulos.
Ulkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika ja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.
Koira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he seisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he menivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin menevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans tunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki kolme!
Hän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean, mehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan pohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui, renkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he edelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä heitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.
Nousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine lempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui tuolin eteen.
Poika rukoili.
Hän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä vaaralliselta tieltä.