Oli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta ja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika polvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä, vapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli hänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät vuotaneet.
Äkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen veljensä Mikkel.
Hän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin, kengät kädessä.
Silloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli hiljaa.
"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän.
Sitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa veljensä kaulaan.
Tämä seisoi hämmentyneenä eikä tietänyt mitä tehdä.
"Sinäpä olet niin ihmeellinen", kuiskasi hän ja irrottautui lempeästi.
Sen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa vuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.
Mutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans kädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.