"Ja tässä on Kaarinalle."
Hans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.
Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut esiliinaa koetella.
Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan kuin muissa aatoksissa.
"Enpä tosiaan tiedä," sanoi Hans, "tarvitsetko sinä tällaista."
Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.
Anne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.
"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan vastaan.
Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.
Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.