Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi. Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla, missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.
Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.
Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan ottaa.
Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:
'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'
Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.
Oli tullut kevät vuonna 1796.
Huhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.
Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.
Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta viserrystään puiden oksilta.