Oli huhtikuun 5:s päivä.
Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.
Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.
Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille jotakin hyvää!
Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana; hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.
Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden — ja hänestä tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän kuuluvalla äänellä ja onnellisena:
Vahvista varmaksi sielu ja mieli, että mä nään, mitä Henkesi voi! Aukaise, Herra, mun puheeni kieli, johda ja ohjaa mua heikkoa, oi! Itseni, kaikkeni annan mä sulle, kunpa vaan Sinussa olla mä saan; Silloin ei vaaroja sieluuni tulle, joita en voisi mä karkoittaa.
Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.
Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä Vapahtajansa kasvot.
Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.