"Niinpä on — oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja nousi hymyillen istumaan.
"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan", sanoi äiti.
Hans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.
"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä tulen käyttämään tarkoin aikani."
Äiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.
Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.
Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.
Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan; vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan kanssaan.
Sisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.
Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.