Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen sielunsa silmissä sekä öin että päivin.
Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden, jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi ilman hänen apuaan; heidänhän täytyi tulla pelastetuiksi.
Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?
Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan: "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.
Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.
Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi! Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!
Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.
Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin olivat voitettavat.
Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.
Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi, että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin, että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa, ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies, että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän ne pois.