Toinen vaikeni; he haravoivat kumpikin, tekivät kekoja ja kantoivat veneeseen.

Mutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut itkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli varissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli kuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää. Ja kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko ajan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako ihmiset olivatkin!

Hans yritti hiljaa lukea Isämeidän, mutta ei voinut.

Hänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut omituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten halki pohjoista kohden?

Siinäpä taitaakin piillä synti, tuo vaarallinen synti!

Ja hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta ja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden joukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin ikuiseen vaivaan!

Hän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja hän säikähti, kun isä huusi:

"Oletko sinä joutilaana?"

Silloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa puolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla siitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä jokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli kuollut! — Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.

"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!" — rukoili hän koko ajan sisimmässään.