"Saatpa pitää huolta itsestäsi", sanoi isä lempeästi. Hän otti viimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.
Poika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen sivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.
Ehkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi koskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan kanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.
Mutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan salmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.
Kaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat, sillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi. Toisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja heinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli saatu ylitse.
Lähinnä rantaa toisella puolella oli virta kovin ja joki matalin.
"Nytpä saat kiskoa lujasti", sanoi Niels Mikkelsen rengille.
Tämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon, joka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta pökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli virtaan.
Isän ja kahden pojan huuto kaikui hiljaisuudessa.
Silloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat siniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas vajota.