— — —
Oli tultu keskikesään vuonna 1796.
Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä, istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona, milloin sisällä.
Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä kirjoitettuja papereita.
Nuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.
Hän luki omaisilleen kirjaansa "Maailman turmeluksesta."
Nyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.
Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.
Isä puisteli hiljalleen päätään.
"Ne ovat kovia sanoja", lausui hän.