Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan. Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta huolimatta.
Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja työteliäisyydellään oli säästänyt.
Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa kohden.
Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän huomannut, että muuan mies — matkamies, kuten hän itsekin — tuli kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin, oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.
Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi hän.
Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja nousi seisomaan.
"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."
"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.
"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"
Mies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.