Haugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.
"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon että hän on aivan lähellä!"
Talonpoika kohotti katseensa.
"Mistä sinä sen voit uskoa?" kysyi hän.
"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin kaiketi on sinunkin laitasi?"
Talonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.
"En", sanoi hän. "Sielussani tuntuu vaan kipua."
Hans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.
"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan — kunpa tietäisit, minkä ilon se tuotti."
Hans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.