"Niin, opeta siis hiljaisuudessa — muusta ei ole mitään hyötyä", sanoi sisäinen ääni hänessä.
"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen sisällisesti.
Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi! Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.
Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:
"Käänny takaisin ja mene kotiin!"
Äärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:
"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan.
Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä levolliseksi — se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.
Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino oli.
No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.