"Hans!" huusi hän ja kalpeni.
"Jumala armahtakoon meitä!"
Hän ja Mikkel juoksivat alaspäin rantaa pitkin.
"Oi, Jumala meitä armahtakoon! Jumala meitä armahtakoon!" huusi isä.
Ja he juoksivat tähystellen.
Mutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. "Minä olen syypää! Minä olen syypää!" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön pojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja vieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen rantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan, hietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen poika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava kädessä. Se oli Mikkel veli.
Hän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät tuijottivat valjuina.
Äkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti juosten.
"Täällä!" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän rantavirtaan niin että vesi pärskyy.
Minuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja vettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.