Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin mitoin ja rajattomasti?
Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!
Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään. Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä kuolema hänet tapaisi.
Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua varjoon.
Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä alkoi kuulua.
Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui niin vilpoisalta.
Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi vaan leppoisaa väsymystä.
Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi pitkäkseen ja nukkui.
Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.
Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää tietoisuutta levosta ja ilosta.