Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä, Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.
Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.
Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan kirkon puolesta maailmassa.
Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.
Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.
Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa puolesta ja lausui:
"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt, koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana. Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta sekaannusta seurakuntaan — kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain rangaistusta siitä."
Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.
Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa alas.
Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi: