Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla; joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa verhoamassa metsät.
Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.
— — — Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon, missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.
Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa. Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli mustanaan kansaa.
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille; hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.
Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.
He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.
Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta hoitamaan.
Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.
"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.