Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa elämämme synnistä.
Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti; ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja täyteläisenä, temmaten mukaansa.
Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät, raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.
Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.
Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia, huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.
Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja useiden miesten kovaäänistä puhelua.
Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui samalla ulos.
Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen, joka verkalleen vastaili.
Silloin Hauge keskeytti puheensa.
"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann, erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.