"Kun vaan pysyttelee Jumalassa", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja meni. Mikkel poika seurasi.
Kun äiti ja Hans olivat jääneet kahden, vallitsi kauan hiljaisuus.
Vihdoin sanoi poika päätään kääntämättä:
"Kunhan vaan voisi oikein uskoa" — hän melkein kuiskasi. "Sanotaan olevan niin monenlaista uskoa." Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.
Silloin äiti nousi. "On myös monenlaisia ihmisiä", sanoi hän hiljaa.
"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein."
Hän seisoi ja katseli poikaa.
Poika oli kauan vaiti.
"Onko se sitten varmaa?" kysyi hän vihdoin.
"On, se on varmaa."
Äiti pani kätensä ristiin.