"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.
Nimismies Gram pidätti hevostaan.
"Hei, seis!" huusi hän.
Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin hilpeät kasvot.
Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen kääntyi ympäri reen takaistuimella:
"Tervetuloa perästäpäin", huusi hän hymyellen.
Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen talon pohjoispuolella.
Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen piiriin.
Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä; hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain tapaisi hänet!
Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta, olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.